Hae
Tahtomisen tarkoitus

Kun ei enää oikein tiedä kuka on

Kun on tehty vuosia töitä sen eteen, että on kaunis koti ja ympärillä onnellinen perhe. Niin onhan se surullista, että niihin hyviin vuosiin on vaara kadottaa jotain todella tärkeää, itsensä. Kun ei enää yhtäkkiä tiedäkään, että onko onni siinä. Omin käsin rakennetussa elämässä.

Matka, joka epätietoisuudesta alkaa, sille matkalle harvoin tarvitsee passia tai A-hepatiitti rokotusta. Ihminen, joka huomaa olevansa kadoksissa itseltään, ei matkusta Itä-Eurooppaan vaan itseensä. Tuo matka ei välttämättä tule maksamaan mitään, sillä ei itsensä etsiminen tarkoita automaattisesti sitä, että kaikki siihen asti rakennettu rikkoutuu.

Usein parisuhteessa elävän ihmisen itsensä etsiminen ja sitä edeltävä levottomuus tuo suhteeseen kuitenkin pelkoa. Se tuo pelkoa siitä, että nyt se itseään etsivä osapuoli viimeistään haluaa erota, karata tai ainakin alkaa kapinoimaan. Se saa kysymään ”onko kaiken aina pakko muuttua, sinunkin?”. Ikään kuin etsiminen tarkottaisi aina jonkun uuden merkityksen (onnen) löytymistä, kun se oikeasti voi parhaimmillaan olla sitä, että ihminen oppii tuntemaan myötätuntoa itseään kohtaan. Että hän vihdoin lakkaa miellyttämästä muita. Että hän oppii sanomaan ei. Että hän ymmärtää, ettei kaiken tarvitse olla täydellistä, ei edes hänen. Että hän haluaa elää enemmän itseään kuunnellen. Rakentaa itse omat rajansa. Olla itselleen ystävällinen. Ja siihen meillä jokaisella on oikeus. Elää oman näköistä, onnellista elämää.

Oman näköisen elämän eläminen ei kuitenkaan ole helppoa ellei oikein tiedä kuka on. Itseltään on kamalan helppo kadota ellei ymmärrä omia pelkojaan, uskomuksiaan tai edes unelmiaan. Ellei hyväksy omia tunteitaan. Ellei pysty määrittämään itse omia rajojaan. Ellei kykene johtamaan itseään. Ellei pysty pitämään lupauksia itselleen. Itseltään katoaa jos vuosien ajan varjelee toisten ihmisten tunteita ja unohtaa omansa. Ja hiljalleen itsensä rakastamisesta tulee aivan yhtä vaikeaa, kuin ruokaympyrän mukaan syömisestä. Miltei mahdotonta.

USKALLA KYSYÄ ITSELTÄSI OIKEITA KYSYMYKSIÄ

Minulle jokainen kriisi on toiminut elämässä eräänlaisena porttina itseeni. Niin lapsen menetys, erot kuin viikko suljetulla osastollakin. Ikään kuin minut olisi ohjattu kulkemaan juuri niiden haasteiden läpi, tullakseni siksi, joka minun kuuluukin olla.

Kriisien jälkeen, niistä kunnolla selviydyttyä on ollut pakko kyseenalaistaa monta asiaa itsestäni. Miettiä omia heikkouksia, vahvuuksia, pelkoja ja unelmia. Miettiä kuka minä olen, mitkä asiat minuun ovat vaikuttaneet ja miksi. Miettiä kenen elämää oikeastaan elän ja millainen ihminen minä oikeastaan haluankaan olla.

Minä en kyennyt löytämään kaikkia vastauksia itseni kanssa keskustelemalla tai peiliin katsomalla, vaan hain apua terapiasta. Sinä saat sitä ehkä meditoinnista tai metsästä. Ei ole olemassa minkäänlaista oikotietä itsetuntemukseen, yhtä ainutta tietä, jonka kautta jokaisen meistä tulisi kulkea. Ja hyvä niin, sillä silloin moni oivalluksia ja kirkastuksia tarjoava kiertotie jäisi kulkematta ja liian moni merkitys löytämättä. Kukin löytää vastaukset tavallaan.

 

KENEN TAHDON MUKAAN SINÄ ELÄT?

Olen monesti miettinyt kiltteyttä ja sen merkitystä kadoksissa olemiseen. Sitä miten suuri vaikutus sillä on siihen, että päätyy elämään toisen ideoista innostuen. Meille on opetettu pienestä pitäen, että kiltteys kannattaa. Mutta mitä tekee kiltiksi kasvatettu ihminen? On kiltti yleensä kaikkia muita paitsi itseään kohtaan. Joten ei ole kovin kilttiä, kasvattaa ketään toimimaan itseään vastaan. Kiltti ihminen joutuu tekemään valtavan määrän töitä rikkoakseen rajoja, joita muut ihmiset ovat hänen ympärilleen rakentaneet.

Ja noita rajoja yksi kerrallaan rikkoessaan, kiltistä kuoriutuu ehkä viimein (ja toivottavasti) se ihminen, joka hän oikeasti on. Ehkä itsensä voi sanoa löytäneensä silloin, kun on rauhassa omassa elämässään juuri sellainen kuin on. Kun hyväksyy itsensä, vikoine ja vittumaisuuksineen. Kun tietää mitä oikeasti tarvitsee ollakseen onnellinen.

Me käytämme hirveän paljon hetkiä siihen, että analysoimme muita ihmisiä. Sanoitamme heidän tekojaan ja tekemättä jättämisiään. Ehkä meidän jokaisen kannattaisi suunnata kaikki se huomio itseemme. Miettiä elääkö jonkun toisen tahdonmukaista elämää.

Toivon, että muistaisimme sen, ettei ihminen löydä itseään sen paremmin Lontoossa kuin Lapuallakaan. Ihan yhtä suuret mahdollisuudet on löytää tai olla löytämättä vaikka olisi ikuisesti paikallaan. Ja kunpa muistaisimme aina myös sen, ettei sisällä tuntuva levottomuus tarkoita automaattisesti sitä, että olisi eksyksissä itseltään. Eikä jokainen huono päivä tarkoita sitä, että elämä on automaattisesti kriisissä. Ja, että on aivan ok olla onnellinen kädenlämpöisessä elämässä, kunhan elää sitä niin kuin haluaa eikä niin kuin pitää.

ENTÄ JOS MIKÄÄN EI KOSKAAN MUUTTUISI?

Jokainen meistä on kuullut sanonnan siitä, että kun yksi ovi sulkeutuu, niin toinen avautuu. Tai kuinka jokainen tsäänssi on mahdollisuus. Mutta, entä jos mikään ei koskaan muuttuisi? Jos mikään ovi ei koskaan sulkeutuisi, ei vaikka kuinka sitä tahtoisimme. Entä jos uusia ovia ei koskaan avautuisi, ei tahdonvoimalla tai saatikka tiirikoimalla. Ja mitä jos ei olisi olemassa mahdollisuuksia? Jos ei olisi mahdollisuutta koskaan toimia toisin tai tavoitella toisenlaista onnea. Entä jos kaikki se mitä olet, olisikin tässä?

KUN EI OIKEIN TIEDÄ KUKA ON

Minä olen tahtonut, temponut, tallannut, toivonut ja tuskaillut. Ja niin olet varmasti sinäkin. Roikkunut ovissa joiden kuuluikin mennä kiinni. Miettinyt monien mahdollisuuksien edessä onko sinulla oikeus omanlaiseen onneen. Avannut ovia, joista olet pelännyt astua peremmälle. Tahtonut jotain niin kovasti, että se on koskenut. Ja jokainen meistä on varmasti kysynyt itseltään, jossain vaiheessa tätä elämänmittaista matkaa  mikä tarkoitus kaikella on, tahtomisilla ja tahtomatta jättämisillä, ovilla ja onnen tavoittelulla.

Minä olen juuri noiden kysymysten äärellä nyt. Minä etsin vastauksia niin itsestäni kuin ihmisistä ympärillänikin. En enää niinkään peilistä vaan paikasta jonne ei katsota silmillä, sisimmästäni. Minä, 42 vuotias keski-ikäinen nainen vasta tutustun itseeni. Välillä tuntuu kun katsoisin itseäni ensimmäistä kertaa kunnolla vasta nyt. Iässä, jolloin mummokalsarit tuntuu kuin pala taivasta olisi vasten vartaloa. Kyllä tässä tunteet on vaihdelleet säälistä suunnattomaan riemuun. Että edes nyt. Tutustun.

BLOGINI TAHTOMISEN TARKOITUS ON TIENVIITTA TAIPALEELLANI

Kaikki itselleen merkityksellinen syntyy intohimosta. Intohimosta ja uskaltamisesta. Niistä syntyi myös blogini Tahtomisen tarkoitus. Intohimostani kirjoittamiseen ja siitä, että minä vihdoin uskalsin. Uskalsin vaikka hitokseen paljon pelottaa. Piti vain päättää mennä pelkojaan päin. Piti päättää avata se ovi, johon oli nojaillut jo useamman vuoden ajan. En joutunut sulkemaan ovia aloittaakseni, ainoastaan keräämään rohkeuteni astuakseni sisään.

Olen äärettömän kiitollinen tästä mahdollisuudesta olla osa Vaikuttajamedian blogi yhteisöä. Kun aloin kirjoittamaan minulle oli päivänselvää, että kirjoitan koko sydämelläni tai en kirjoita ollenkaan. En kerro blogissani  kaikista arkisista hetkistäni, en jaa reseptejä enkä kuvita hetkiäni jumppapallon päällä (sillä se ei todellakaan olisi kaunista katsottavaa, kun keski-ikäinen nainen kiroilee pallon päältä pudotessaan) vaan kirjoitan asioista mitä tunnen, ajattelen ja mitä minä näen. Niin itsessäni kuin ympärillänikin.

Toivon, että kuljet mukanani tällä hetkittäin tragikoomisellakin matkalla. Seuraava kirjoitukseni otsikko tulee olemaan tätä kirjoitusta mukaillen ”Kun ei oikein tiedä kuka on”.

Ps. Löydät blogini myös Instagramista ja Facebookista.